Note to Myself

”Accept the moment as if you had chosen it”.

Eckhart Tollen viisaat sanat ovat kulkeneet kalenterini (kyllä, kannan edelleen mukanani fyysistä paperikalenteria) välissä jo monien vuosien ajan. Tuo lause on ollut voimavarani, tuki ja turvani monissa elämäni haasteissa, niin pienissä ja suurissa. Post-it lapun liimapinta on kulunut jo aikaa sitten, mutta teipit pitävät aarteeni paikoillaan, heti kalenterini ensimmäisellä sivulla. Ja miten voikaan olla niin, että juuri epäröinnin keskellä sivu kuin tilauksesta aukeaa, ja muistan taas elämän Pyhän Järjestyksen. Kaikella on tarkoituksensa ja aikansa, vaikka kuinka ketuttaisi. Haluan jakaa muutaman tilanteen elämästäni, jolloin asioiden lempeä hyväksyminen ei ollut ensimmäisenä mielessä…

Muuttoilmoitus oli tehty, vakuutukset ja sähkösopimukset siirretty ja uusi vuokrasopimus kirjoitettu alle. Enää kaksi viikkoa muuttoon! Eräänä aamuna tulee sähköposti, joka muuttaa kaiken. Asuntokaupat on peruttu. Aamukahvi meni lievästi sanottuna väärään kurkkuun ja sydän tykytti niin lujaa, että pelkäsin sen kohta pompahtavan ulos. Hätäännyin enkä voinut edes ymmärtää mitä juuri oli tapahtunut. Pelkäsin. Kaiken piti olla selvää ja järjestyksessä. Tuntui kuin matto olisi vedetty pois jalkojen alta. Kaiken tunnemyllerryksen keskellä kuitenkin lohduttelin itseäni, että tällä kaikella täytyi olla joku syvempi merkitys. Ja niinhän sillä olikin. En vain saanut tietää sitä heti, koska niin ei ollut tarkoitettu. Löysin itseni montaa kertaa lähipäivien aikana hokemasta ”kaikki järjestyy, kaikki järjestyy, LUOTA”. Vaikka hoin mantraa ja syvällä sisimmässäni tiesin, että tämä olisi kaikkien parhaaksi, pelko ei meinannut päästää otteestaan. Tapahtumaketju oli monimutkainen ja pitkä, mutta luottamus lopulta palkittiin. Kaikki meni juuri niin kuin pitikin. <3

Seuraava tapahtui kesällä Ruotsissa: Kiiruhdin hirveätä vauhtia bussipysäkille ja olin hieman stressaantunut, sillä en ollut koskaan käyttänyt kyseistä linjaa ja olin hieman epävarma, missä oikea pysäkki edes oli. Löysin pysäkin onneksi ajoissa, ja näin bussin tulevan, tosin kahden muun bussin perässä. Pysäkillä oli siis hieman ahdasta, mutta näin, että kuski päästi muut matkustajat pois, joten kävelin reippaasti bussin etuoville. Kuljettaja ei avannut ovia, vaikka hän selvästi näki minut ja aikaa olisi ollut kylliksi. Sinne se bussi sitten lähti ja jätti minut pois kyydistä. Olin todella vihainen ja epäuskoinen. Mitä juuri oikein tapahtui? Seuraavan bussin tuloon olisi mennyt puolisen tuntia, ja siinä mielentilassa en ollut odotustuulella, sain onneksi kyydin ystävältä. Kotiin päästyäni olin vieläkin vihainen ja kirjoitin hillityn, mutta painavan palautteen asianomaisille tapahtuneesta. Seuraavana päivänä keskustellessani mieheni kanssa tapahtuneesta, tuli ilmi, että seisoin väärällä puolella tietä, eli bussi, johon niin kovasti pyrin, olisi vienyt minut aivan väärään suuntaan! Ensimmäinen tuntemukseni oli äärimmäisen lämmin kiitollisuudentunne, Universumi vain pitikin minusta huolta! <3 Seuraava tunnetila oli häpeä. Pitikö taas menettää maltti. Etkö koskaan opi luottamaan. Anna asioiden tulla ja mennä, hyväksy ne, juuri niin kuin olisit itse niin valinnut. Seuraavaksi piti sitten hyväksyä oma vajaavaisuutensa ihmisenä. Ei minun tarvitse tuntea häpeää, olen vain ihminen. Hyväksyn itseni ja tunteeni. Kohtaan ne lempeydellä. Rakastan itseäni.

Lapsuuden kodissa meillä oli vessassa pieni puinen kyltti, jossa luki ”asioilla on aina tapana järjestyä”. Ja niin niillä todella onkin. Kiitos huolenpidosta Maailmankaikkeus. Kiitos kyltistä Äiti.